Muuttaako muutto?

Muutin ensimmäisen kerran 16 -vuotiaana. Olin odottanut pieneltä paikkakunnalta lähtöä pitkään ja se tuntui suurelta helpotukselta ja äärimmäiseltä vapaudelta. Äiti ja isosisko vei minut ja tavarat suurkaupungilta tuntuvaan Mikkeliin ja hyvästelyjen hetkellä en halunnutkaan jäädä. Muutos tuntuikin liian suurelta ja äidin antama muumiastiasto ei paljon mieltä lämmittänyt. Oli muututtava kiukuttelevasta teinistä aikuiseksi.

Mikkeliin kuitenkin jäin, viihdyin kolme vuotta ja sen jälkeen olen vaihtanut paikkakuntaa kuudesti. Opetellut uudet kadut, kujat ja metsäpolut aina uudestaan ja rakastunut uutuuden viehätykseen. Pian kaikki kuitenkin muuttuu tavalliseksi ja tutuksi, tuoreuden tunne ei kestä ikuisesti. Hyvä niin, sillä tuttua ei turhaan sanota turvalliseksi.

Yksikään muutto ei ole vain muuttolaatikoiden siirtelyä. Helsinkiin jäi kyltymätön bilehile, parikymppinen Maru, jota ei ole siinä mittakaavassa sen koommin nähty. Hyvä niin, sillä vastuuntunto ei ollut järin hänen vahvuutensa. Hämeenlinna oli täynnä itkua ja työtä, Kuopio täyttyi vauvantuoksuisesta ja väsyneestä arjesta. Jälkeen jää kuitenkin aina kourallinen ihmisiä, jotka ovat olleet osa arkea, mutta eivät kuitenkaan niin läheisiä, että muuton myötä tulisi pidettyä luontevasti yhteyttä. Se on minusta surullista, mutta väistämätöntä.

Jokaiselle paikkakunnalle olen kuitenkin tehnyt kodin, oli siellä asuva kokoonpano mikä hyvänsä aina kämppiksistä poikaystäviin ja lopulta tähän nykyiseen konklaaviin, joka ei toivottavasti tule tästä enää muuttumaan. Mukana on onneksi kulkenut aina tietty porukka, joka on säilynyt matkassa muutoista ja muutoksista huolimatta. Ihan heti en osaa sanoa mitään mikä olisi tätä arvokkaampaa.

Muutos muuttaa meitä aina hiukan, mutta ei se muuttamattomuus tarkoita, että täytyisi ihmisenä jämähtää.

Pieni tauko on kuitenkin tavaroiden fyysisessä liikkuttelussa nyt otettava, mutta toivon mukaan, olen tästäkin huolimatta vuosi vuodelta parempi versio itsestäni.

-Maru