Tulisitko käymään?

Lapsuudenkodissa totuin siihen, että vieraita tuli kutsumatta. Kylänmiehiä, jotka ajelivat pyörällä talosta toiseen etsien hanttihommia ruokapalkalla. Kannettiin renkimiehille välillä kaupasta piipputarpeita tai jotakin muuta tarpeellista (kuten viinaa ja sinistä lenkkiä). Etenkin kesäisin kotona kuhisi aikuisia ja lapsia. Kukin kantoi oman osuutensa kasvatusvastuusta, vaikka eihän sellaisesta termistä vielä siihen aikaan puhuttu. Oli itsestäänselvää, että lapsia kiellettiin ja kannustettiin - oli lapsi sitten oma tai jonkun toisen. Ja kyllä, nyt puhutaan 90-luvun maaseudusta.

Väestöliiton tutkimusprofessori Anna Rotkirch kirjoitti tässä taannoin kolumnissaan siitä, että kuinka luonnotonta on se, että äiti jää kasvatusvastuussa nykyään melko yksin. Yhteisön voima ja se, että äitiyttä jaetaan ja ulkoistetaan kuuluu luonnolliseen äitiyteen. Ystävien, naapureiden ja suvun osallistuminen on tukenut evoluutiohistoriassa lapsen kasvua ja kehitystä iät ja ajat. Mitä useampi aikuinen ottaa lapsesta kasvatusvastuuta, tottuu lapsi samalla myös erilaisuuteen ja kanssaihmisten kunnioittamiseen. Oli kysessä sitten lapsi tai aikuinen.

Olen onnellisessa asemassa, sillä lähellä on paljon ihmisiä jakamassa arkea. Pienet kohtaamiset naapureiden kanssa, leikkipuistotutut ja kyläilyt kantavat päiviä omalla merkittävällä tavallaan.

Nopeasti nämä päivät kuluvat ihan yksikseenkin näiden pienten poikien kanssa, mutta ehkä tärkeintä onkin tieto siitä, että on ihmisiä, joita voi varauksetta kutsua kylään.

Samaa toivoisin myös sinulle.