Neljä.

Ajatella. 

Neljä vuotta äitiyttä takana ja koen tietäväni siitä jatkuvasti vähemmän. Naurettiin miehen kanssa aiemmin tällä viikolla, että miten hupaisaa on muistella ajatuksia, joita ennen lasten syntymää meillä oli. Muun muassa sitä, että totesimme lapsen vain solahtava silloisen elämäntyyliin eikä se sen kummemmin mitään muuta. 

Eipä.

Tätä illuusiota kesti ehkä ensimmäiset kaksi viikkoa - ajan, jolloin vastasyntynyt vain nukkui. Sen jälkeen oivalsimme, että lapsi muuttaa kaiken. 

Katsoin ihaillen tätä herkkää neljävuotiasta afrikantähden äärellä ja mietin, että milloin hänestä kasvoi näin osaava ja sanavalmis pieni miehenalku. Vuodet tosiaan vierähtävät vauhdilla, vaikka kaiken väsymyksen äärellä sitä toisinaan huomaa toivovansa myös sitä aikaa, jolloin pojat eivät ole niin tarvitsevia. Ollappa tilanteessa, jossa aamulla ei tarvitse herätä kukonlaulun aikaan. 

Neljävuotiaat ovat hauskan raastavia tapauksia. 

Raastavat päähänpistoillaan niin sydäntä kuin hermoja. Saman tunnin sisällä vannotaan avaruuden kokoista rakkautta ja toisessa hetkessä räjäytellään päitä ja muita raajoja. Lähinnä äidiltä. Suurien tunteiden aikaa. 

Vuodet ovat täyttyneet elämän muutoksista, töistä ja unettomista öistä. Toisaalta myös pakahduttavista rakkauden tunteista, kiitollisuudesta, naurusta ja henkisestä kasvusta, josta me vanhemmat olemme erityisesti saaneet osamme. 

Ajatella.

Jo neljä vuotta.