Kaikkeen tottuu

Muistan, kun reilu kaksi vuotta sitten ostimme tämän kodin ja nukuimme täällä ensimmäisen yön. Kannoimme patjat pienestä vuokrakaksiosta omaan uuteen kotiin ja yövyimme tyhjässä asunnossa ja fiilistelimme sitä, että kuinka paljon meillä on tilaa. Olimme silloin vielä kahdestaan ja neliömäärän tuplaantuminen tuntui huikealta! 

Syntyi poika, remontoimme, syntyi toinen poika ja yht`äkkiä huomaa, että tila loppuu kesken. Tai oikeastaan jos järjellä ajattelee, niin mahdumme tänne oikein loistavasti. Lisätila ei vain olisi pahitteeksi; hieman suurempi keittiö ja tilavammat huoneet. Työhuonellekin olisi tilausta. Mies haaveilee omasta "mieshuoneesta" ja minä nikkarointitilasta. Se tila mitä on, täytyy varmasti.

Uusi viehättää aina. Päätin olla tyytyväinen siihen mitä on ja nauttia niistä asioista, joihin alunperin tässä kodissa ihastuin. Korkeuteen, mukaviin naapureihin, sijaintiin ja kivaan pihaan. Vaikka rakenteiltaan ja huoneratkaisultaan tämä on melkolailla perus rivarikoti, voi persoonallisuutta pyrkiä hakemaan vaikka niillä pintamatskuilla. Se, että teimme päätöksen asua tässä vielä hetki on lopulta ollut ihan helpottava ratkaisu. Ainakin toistaiseksi. Sanoinkin miehelle, että tulen yhtä onnelliseksi näiden karmeiden laattalattioiden maalaamisesta kuin uudesta kodista.

Kyse taitaa ennemmin olla tekemisen puutteesta, kuin uuden ihannoinnista. Sormet syyhyää jo tämän lattianmaalaus projektin tiimoilta ja ajatushautomo on päättänyt kokeilla maalauksen suhteen jotakin spesiaalia. Pahin muutoshakuisuus taantui olohuoneen järjestystä vaihtamalla.

Rivariasuminen ei ole loppuelämän ratkaisu puuhakkaalle ihmiselle.
Mutta kuitenkin toistaiseksi, tässä on juuri nyt hyvä.