Ääripääelämää

Arkiaamuisin, hieman klo 08.00 jälkeen alkaa tässä huushollissa poikien hermot kiristyä.
Jos on kiire, niin saan tämän karavaanin ulos ja vaunuihin 20 minuutissa.
Minusta ihan kelpo suoritus.

Yleensä uhmaikäinen on ihan vain periaatteesta haluton ulkoilemaan ja toppatamineisiin puettu vauva huutaa kuumuutta. 

Viimein, kun saan kaikki onnellisesti ulos ja puistoon alkaa vauvan itku vaunuissa, esikoinen haluaa keinussa vauhtia juuri sillä toisella kädellä ja huomaat itse pukeutuneesi kumppareihin, vaikka ulkona on 10 astetta pakkasta. 

Edellä mainituista syistä puistoreissu päättyy lyhyeen.

Esikoinen ei suostu kävelemään puistosta kotiin, vaan haluaa olla juuri nimenomaan ja vain ja ainoastaan sylissä, vauva huutaa edelleen eikä lounasta ole tehty valmiiksi. 

Kotimatkalla kiroan ja olen kateellinen miehelle, joka juuri nyt voi olla töissä.

Viime metreillä uhmaikäinen tiputtautuu sylistä. Päättää ettei halua enää sylikyytiä, olla vaunuissa tai kävellä itse. 

"Jää sitten siihen" uhoan, ja painelen kohti kotia. 

Samassa hetkessä tajuan, että ei lienee sopivaa jättää parivuotiasta raivoamaan vilkaan autotien viereen. Haen raivoavan pojan, kannan kotiin, riisun vaatteet, pistän hänet omaan huoneeseen huutamaan, riisun vauvan joka itkee edelleen, rauhoitun, vauva rauhoittuu ja menen ottamaan nyyhkyttävän parivuotiaan syliin.

"Ei haluu enää huutaa" toteaa parivuotias. 

Pyydän anteeksi ja selitän.

Päätämme yhdessä tehdä ruoaksi makaroonia ja kastiketta.

"Vauva haluu maitoo" muistuttaa parivuotias.

Viha muuttui hetkessä suunnattomaksi rakkaudeksi.

Onneksi saan olla kotona.